Artikkeli:

Arvonlisävero, yritysten kallis huvipuisto?

12 lokakuuta 2016

Marja Hokkanen |

Eräs brittituomari totesi, että arvonlisäveron maailma on eräänlainen todellisesta maailmasta loitontunut verotuksellinen huvipuisto, jossa tosiseikat ja oikeudelliset realiteetit on lakkautettu tai käännetty päälaelleen.

Vaikka Suomenkin lainsäädännön takana oleva eurooppalainen arvonlisäverojärjestelmä on ollut voimassa jo vuodesta 1967, vuoristorata tuntuu vain pidentävän lenkkiään. Arvonlisäveron trendeistä voi kuitenkin todeta sen, että selvitettyämme ensin private stripteasin ja agilityn arvonlisäkohtelut, olemme päässeet asian ytimeen ‒ kuten yrityksen arvonlisäveron vähennysoikeuteen.

Arvonlisäverojärjestelmän perusperiaate on, että se rasittaa ainoastaan lopullista kuluttamista, eikä siten ole tarkoitettu tuotantoketjussa yritysten maksettavaksi. On ymmärrettävää, että yritys voi vähentää vain omaan toimintaansa liittyvät kulut, mutta miten ihmeessä yhä useammin rajataan jopa verolliseen liiketoimintaan kohdistuvien kustannusten vähennysoikeutta? Tämähän ei ollut alun perin koko verojärjestelmän tarkoitus, eihän?

Vähennysoikeutta ei lähtökohtaisesti ole sellaisen toiminnan osalta, joka ei kuulu arvonlisäverotuksen piiriin tai joka on verotonta, eli liiketoimintaa, josta ei suoriteta arvonlisäveroa. Verottomien rahoituspalveluiden myynnin tulee johtaa samaan lopputulokseen vähennysoikeuden kannalta siitä huolimatta, kuka tällaista liiketoimintaa harjoittaa.

On esitetty, että muille konsernin yhtiöille suoritettuihin verottomiin rahoituspalveluihin suoraan ja välittömästi kohdistuvien hankintojen arvonlisävero ei ole vähennyskelpoinen. Esimerkiksi emoyhtiön harjoittama jatkuva ja säännöllisesti tapahtuva luotonanto voidaan rinnastaa pankkien harjoittamaan luotonantoon ja katsoa täten vähennykseen oikeuttamattomaksi toiminnaksi. Näin on asia myös liiketoimintaan liittyvien osakkeiden myynnistä aiheutuvien kustannusten osalta.

Eurooppalaiseen arvonlisäverojärjestelmään sisältyy periaate, jonka mukaan investointitavaroiden myynti sekä kiinteistö- ja rahoitusliiketoimet eivät saa vääristää verovelvollisen suhteellista vähennysoikeutta, jos tällaiset liiketoimet eivät ole osa verovelvollisen tavanomaista liiketoimintaa kuten kumisaappaiden valmistusta. Nämä liiketoimet ovat pääliiketoiminnalle liitännäisiä ja niillä on vain toissijainen tai satunnainen vaikutus yrityksen kokonaisliikevaihtoon. Yhtiön päätehtävänä ei siis näissä tilanteissa ole tytäryhtiön osakkeiden myynti tai tytäryhtiön lainoittaminen, eivätkä ne siten ole yhtiön toiminnan välitön, pysyvä ja välttämätön jatke. Tällaiset liitännäiset liiketoimet on jätettävä huomioimatta määriteltäessä yhtiön vähennysoikeuden määrää niin sanottujen yleiskulujen osalta, jotka kohdistuvat sekä yrityksen verolliseen, että verottomaan toimintaan.

Tällaisten liitännäisten liiketoimien vaikutus yrityksen vähennysoikeuteen on ilmiö, jota vasta nyt on alettu pohtia tarkemmin. Korkein hallinto-oikeus on päätöksessään vahvistanut perustellusti, että arvonlisäverodirektiivin mukaista, liitännäisiä liiketoimia koskevaa säännöstä sovelletaan myös Suomessa. Muutenhan eurooppalaisen arvonlisäverojärjestelmän kantava periaate neutraalista verokohtelusta verovelvollisten kesken ei toteutuisi.

Arvonlisävero on kokonaisuutena arvioiden yritysten toiminnassa suurimpia kustannuksia sen kokonaisvaikutukset huomioon ottaen. Olisikin tärkeää, että arvonlisäverojärjestelmän toteutuminen voitaisiin toteuttaa siten, ettei se aiheuta yrityksille turhia lisäkustannuksia. Lisäksi tulisi varmistaa, että yrityksille taataan ne oikeudet, jotka niille kuuluvat, vähennysoikeudet mukaan lukien. Toivottavasti saamme pian selvyyden EU:n tuomioistuimessa vireillä olevien tapausten ratkaisun myötä myös liitännäisten liiketoimien vähennyskelpoisuudesta ja poistettua yhden kurvin vuoristoradastamme.